The summerholidays! Those magic wor

The summerholidays! Those magic words! The very mention of them used to thrill me.
All mysummer holidays, from when I was four years old to when I was seventeen, were totallyidyllic. This, I am certain, was because we always went to the same idyllicplace and that place was Norway. Except for my half-sister and half-brother,the rest of us were all pure Norwegian by blood. We all spoke Norwegian and allour relations lived over there. So in a way, going to Norway every summer waslike going home.
We werealways an enormous party. There were my three sisters and my half-sister (that’sfour)/ and my half-brother (that’s six), and my mother (that’s seven), andNanny (that’s eight), and in addition to these, there were never less than twoof my half-sister’s friends (that’s ten altogether).
Looking backon it now, I don’t know how my mother did it. There were all those trainbookings and boat bookings and hotel bookings to be made in advance by letter. Shehad to make sure that we had enough shorts and shirts and sweaters and gymshoes and bathing costumes ( you couldn’t even buy a shoelace on the island wewere going to), and the packed, as well as countless suitcases, and when thegreat departure day arrived, the ten of us, together with our mountains ofluggage, would set out on the first and easiest step of the journey, the train toLondon.
When wearrived in London, we got into three taxis and went clattering across the greatcity to King’s cross, where we got on to the train for Newcastle, two hundredmiles to the north. The trip to Newcastle took about five hours, and when wearrived there, we needed three more taxis to take us from the station to thedocks, where our boat would be waiting. The next stop after that would be Oslo,the capital of Norway.
When I wasyoung, capital of Norway was not called Oslo. It was called Christiania. But somewherealong the line, the Norwegians decided to do away with that pretty name andcall it Oslo instead. As children, we always knew it as Christiania, but if I callit that here, we shall only get confused, so I had better call it Oslo all theway through.
The sea journey from Newcastle to Oslo tookdays and night, and if it was rough, as it often was, all of us got seasickexcept our fearless mother. We used to lie in deck-chairs on the promenade deck,within easy reach of the rails, our faces green refusing the hot soup and ship’sbiscuits the kindly steward kept offering us. And as for poor Nanny, she beganto feel sick the moment she set foot on deck. “I hate these things!” she usedto say. “I’m sure we’ll never get there! Which lifeboat do we go to when it startsto sink?” Then she would retire to her cabin, where she stayed groaning andtrembling until the ship was firmly tied up at the quayside in Oslo harbor thenext day.
We alwaysstopped off for one night in Oslo so that we could have a grand annual reunionwith our Grandmother and Grandfather, our mother’s parents.
When we gotoff the boat, we all went in a cavalcade of taxis straight to the Grand Hotelto drop off our luggage. Then, keeping the same taxis, we drove on to the grandparents’’house, where an emotional welcome awaited us. All of us were embraced andkissed many times and tears flowed down wrinkled old cheeks and suddenly that quietgloomy house came alive with many children’s voices.
The nextmorning, everyone got up early and eager to continue the journey. There wasanother full day’s travelling to be done before we reached our finaldestination, most of it by boat. We loved this part of our journey. The nicelittle vessel with its single tall funnel would move out into the calm watersof the fjord. Unless you have sailed down the Oslofjord like this yourself on alovely summer’s day, you cannot imagine what it is like. It is impossible todescribe the feeling of absolute peace and beauty that surrounds you. The boatwinds its way between countless tiny islands, some with small brightly paintedwooden houses on them, but many with not a house or a tree on the bare rocks.
Late in theafternoon, we would come finally to the end of the journey, the island ofFjome. This was where our mother always took us. Heaven knows how she found it,but to us it was the greatest place on earth. About two hundred yards from thecoast along a narrow dusty road, stood a simple wooden hotel painted white. It wasrun by an elderly couple whose faces I still remember clearly and every yearthey welcomed us lice old friends.

Результаты (финский) 1:

Summerholidays! Taikasanat! Aivan mainitaan ne jännittävää minulle. Kaikki mysummer loma, kun olin neljä vuotta vanha, kun olin 17-vuotiaana oli totallyidyllic. Tämä olen varma oli, koska menimme aina sama idyllicplace ja että paikka oli Norjassa. Lukuun ottamatta sisarpuoli ja puoli veli loput meistä olivat pelkkää Norja verellä. Puhuimme Norja ja allour suhteet on asunut siellä. Joten tavallaan Norjaan menossa joka kesä waslike menossa kotiin. Me werealways valtava osapuoli. Oli kolme sisarta ja sisarpuoli (that'sfour) / ja minun velipuoli, (joka on kuusi), ja minun äiti, (eli seitsemän), andNanny (joka on kahdeksan), ja näiden lisäksi oli koskaan alle twoof minun sisarpuoli ystävät, (joka on kymmenen yhteensä). Katse backon sitä nyt, en tiedä, miten äitini teki sen. Oli kaikki trainbookings ja vene varaukset ja hotellivaraukset tehtävä etukäteen kirjeellä. Shehad varmistaa, että meillä oli tarpeeksi shortsit ja paidat ja neuleet ja gymshoes ja uimaveden puvut (et voinut edes ostaa kengännauha saaren wewere menossa) ja pakattu, lukemattomia matkalaukut ja kun thegreat päivä saapui, kymmenen meistä yhdessä vuoret ofluggage määriteltäisiin matkan ensimmäinen ja helpoin vaihe , juna toLondon. Kun wearrived Lontoossa, joutui kolme taksit ja meni kolisten koko greatcity King's Cross, jossa saimme juna Newcastle, kaksi hundredmiles pohjoiseen. Newcastle matka kesti noin viisi tuntia, ja kun wearrived siellä tarvitsimme kolme enemmän taksit vie meidät asemalta thedocks, jossa vene odottaa. Sen jälkeen seuraava pysäkki olisi Norjan pääkaupunki Oslo. Kun olen wasyoung, Norjan pääkaupunki Oslo ei kutsuttu. Se oli nimeltään Christiania. Mutta somewherealong linja, norjalaiset eroon että kaunis nimi andcall se Oslo sen sijaan. Lapsena aina tiesimme Christiania, mutta jos olen callit täällä, meillä on vain saada sekaisin, joten oli parempi kutsua sitä Oslo kaikki theway kautta. Meren matka Newcastle Oslon tookdays ja yö ja jos oli karkea, koska se usein on, me kaikki sai seasickexcept peloton äitimme. Meillä oli tapana valehdella kansituoleja promenade-kannella, helpon matkan päässä kiskot, meidän kasvot vihreä kuuma keitto ja ship'sbiscuits ystävällisesti luottamusmies pitää tarjoaa meille. Ja kuten huono lastenhoitaja, hän beganto tuntuu sairas kun hän asettaa jalka kannelle. "Vihaan näitä asioita!" hän usedto sanoa. "Olen varma, me koskaan sinne! Mitkä Pelastusvene mennään kun se alkaa pesuallas? " Hän vetäytyä hänen mökki, jossa hän jäi huokauksen andtrembling kunnes alus oli tiukasti sidottu sen ollessa satamassa Oslo harbor Next päivässä. Me alwaysstopped pois yhden yön Oslossa, jotta voisimme olla grand vuotuinen reunionwith isoäiti ja isoisä, meidän äiti vanhemmat. Kun me gotoff vene, me kaikki meni tässä kavalkadi taksit suoraan Grand Hotelto pudota pois meidän matkatavarat. Sitten ajoimme pitää samalla taksit, edelleen isovanhemmat '' talo, jossa emotionaalinen Tervetuloa odotti meitä. Kaikki meistä olivat omaksuneet andkissed monta kertaa ja kyyneleet valuivat ryppyinen vanha posket ja yhtäkkiä että quietgloomy talo heräsi uuteen eloon monet lasten ääniä. Nextmorning, jokainen sai aikaisin ja haluaa jatkaa matkaa. On wasanother koko päivä matkustaa tehtävä, ennen kuin pääsimme finaldestination suurin osa veneellä. Rakastimme osa matkamme. Nicelittle aluksen yhden pitkä kanava olisi siirryttävä rauhallinen watersof vuonolle. Jos sinulla on purjehtinut alas Oslofjord kuin tämä itse alovely kesäpäivänä, voi kuvitella, millainen se on. On mahdotonta todescribe tunne täydellistä rauhaa ja kauneutta, joka ympäröi sinua. Boatwinds väliin lukemattomia pieniä saaria, joista pieni kirkkaasti paintedwooden taloa, mutta monet talon tai puiden paljaalla kiviä. Loppuvuodesta theafternoon, pääsisimme vihdoin loppuun matkan saaren ofFjome. Tämä oli, kun meidän äiti aina vei meidät. Luoja tietää, kuinka hän löysi, mutta meille se oli suurin paikka maan päällä. Noin 200 metrin päässä thecoast kapea pölyisissä tiellä oli yksinkertainen puinen hotelli maalattu valkoinen. Se wasrun vanhempi pariskunta joiden kasvot muistan vielä selvästi ja jokainen yearthey ottivat meidät täitä vanhoja ystäviä.